Kaikki lähti siitä, että viime syksy oli melko hankala mulle. Tai no mitäpä tässä sievisteleen, syksy oli aivan perseestä, jostain hyvin syvältä sieltä ja tossa marraskuun lopussa alko olla mitta täynnä. Yritä siinä pitää positiivista asennetta yllä ja pysyy ilosena ja aktiivisena, ku jengi makaa syysmasiksissaan himas sohval keräämäs vararavintoo ainoona aktiviteettinaan ininä joka asiasta tai rakkaan hanipöön selkäfinnien puristelu tai Big Brother -suihkukamerasta tissien ja pippeleitten kattelu. Eräänä iltana hortoiltuani kaks tuntia tuulisen ja sateisen Helsingin katuja pitkin vailla määränpäätä iha vaa siks, ku pää meinas hajoo himas istumiseen, tuli olo että haistakaa vittu ja räplätkää vaa niit kaljamunianne himas luuserit, mä lähen meneen. Seuraavaks soitinkin rakkaalle lorttoselleni, sesonkiduunarien kruunaamattomalle kingille, kaikkien tulevien tunturihutsujen äidille Retkulle, joka oli just alottanu viidennen kautensa Lapin ryönäsissä tunnelmissa.

"Totaaaa arvaa mitä? Mä kelasin tulla sinne töihin. Luuleksä että natsaa?"

"No totta helvetissä natsaa, aina ja koko ajan enemmän ku jaksais! Nii ja kyl ne duunitki natsaa iha satavarmasti nii et ala horoperse tulla!"

Se oli tiistai ku väänsin erään legendaarisen laivareissun jälkeisissä tärinöissäni vapaamuotosen hakemuksen mestoille, siis "iha vaa läpäl, tuskin mä mitää duunii saan ja sitä voi mietti sitte uusiks jos jotai ilmenee". Perjantaina mulle tuli tieto et duunit alkaa 9.2. Aha, no ei kai siinä sitte.