Työvuoroja jäljellä: 2

Päiviä lähtöön: 10

Lähtövalmisteluja tehtynä: 0

Parisuhderiitoja ja hampaidenkiristystä: 100

Niin se aika vaan rientää. Kohta se on menoa ja nokka kohti tunturia. Mä en oikein tiiä mitä ajatella. Jälleen kerran tartuin toimeen sen enempiä miettimättä. Rupes taas toi arki pänniin, ni se oli yks puhelinsoitto pohjoisen pomolle ja siinä samalla puolvahingossa lipsahti suusta, että tuun taas duuniin kevätsesongiks. Läheisiltä on tullut vähän kritiikkiä, että lähden vääristä syistä. Kritiikki on ollut sinänsä aiheellista, koska olishan se varmaan ihan järkevää hoitaa oma elämä täällä päässä kuntoon ja asiat semmosiks, että olis se normaali arkikin kivaa ja nauttis elämästään täällä, kotona. Mutta ei. Arjenpakolainen täs moi, mä lähen meneen! Taas.

Viime kausi oli parasta ikinä. Mul ei oo ikinä ollut niin hauskaa kolmea kuukautta, mitä toi viime kevät oli. Tää kuulostaa hirveeltä paskalässytykseltä, mut se onnentunne oli ihan fyysistä. Semmosta et teki mieli vaan hihkua riemusta jopa silloin kun krapulaisen 9 tunnin työpäivän jälkeen jälleen kerran taivalsin nilkkoja myöten hangessa, yksin kävellen pimeessä, lumisateessa, -20 asteen pakkasessa 4 kilometriä kotiin. Kotona odotti 6 maailman parasta kämppistä, jotka halus tietää miten meni duunissa, mitä tapahtu edellisenä iltana baarissa ja kaikki muut uudet juorut. Usein vietettiin iltaa ihan vaan kotosalla. Kutsuttiin meiän vakiojengiin kuuluvat pojat kylään, tehtiin ruokaa, saunottiin, otettiin pari lasii punkkuu ja pelattiin aliasta. Usein taas oli täys hulabaloo päällä kotiintullessa ja yhtäkkii huomasin itekin olevani känniremmin jatkona lärvit lautasel kello 03 vetämäs shottia naamaan vaikka ei todellakaan pitäny lähtee mihinkään.

Entäs sitten se fiilis, kun on hyvällä porukalla koko päivän mäessä. Aurinko laskee, puut näyttää siltä et ne romahtaa ihan just tykkylumen painosta ja maisema on muutenkin ku jostai postikortista. Yöllinen hiljaisuus, pimeys ja se tähtitaivas on jotain ihan vitun älytöntä! Kuinka usein stadissa pääsee hurauttaan ensiapukelkalla paareilla maaten taivasta katsellen pari kilsaa mäkeä alaspäin? Ei se toka päivä lumilaudal menny iha putkeen, mut hei rapatessa roiskuu... Jotain kertoo ehkä sekin, että koko 3 kuukautta tuntui lomalta, vaikka työ oli ihan kokoaikaista ja olihan siinä sesongin tynkää ja pitkiä työputkia hiihtolomien ja pääsiäisen aikaan. Töissä meni ihan semisti hermot oikeestaan vaan firmaviikkojen (lue: keski-ikäisten kiimaviikkojen) aikana, kun jengi ryyppäs aamusta iltaan, sai katella ah-niin-ihanan-viehkeitä keski-ikäisten pariutumisriittejä ja kuunnella aivan täysin vammaista känniläisten jorinaa koko ajan ja läpsiä faijan ikäsii äijiä, jotka puristeli perseestä kun vein safkoja pöytiin. Illalla noikin jutut vaan nauratti. Tällä hetkellä ei paljoo naurata töitten jälkeisissä tunnelmissa, ette ees tiiä kuinka helvetin rasittavaa duuni urheilukaupassa voi joskus olla...

Mä voisin kirjottaa romaanin siitä, miten siistii mul oli viime kaudella, mut en nyt jaksa hehkuttaa enempää. Voin joskus myöhemmin kertoa hauskoja sattumuksia ja tarinoita, mitä kaikkea tunturissa voi tapahtua. Ja tässä on just se syy, miks mua välillä epäilyttää tää mun lähtö ja kausi nro 2. Mul ei vaan mitenkään voi olla yhtä hauskaa ku viime vuonna. Vai voiko? Jännä nähä.